Parisuhderoolien myllerryksessä

Suomea puhuttelee viime aikoina kovin paljon roolijako parisuhteessa. Vielä sotien jälkeen perheen roolit olivat melko selkeät, mies oli usein perheen elättäjä ja nainen piti huolta kodin sekä lasten hoidosta. 50-luvusta lähtien naisten lisääntyvä työllistyminen kodin ulkopuolella on muuttanut näitä rooleja. Jo 80-luvulla kotiäiti oli Suomessa melko tuntematon käsite, näin varsinkin kaupunkialueilla. Toisin oli asiat Pohjoismaiden ulkopuolella. Esim. Saksassa ja Englannissa moni nainen jäi vielä 90-luvulla kotiin hoitamaan taloutta ja lapsia. 

Vuoden 2014 tilaston mukaan suomalaisen miehen ja naisen työllisyysaste oli prosentuaalisesti jotakuinkin sama (ikäluokka 15-64). Miesten työllisyysaste oli tuolloin 68,7 prosenttia ja naisten työllisyysaste 67,9 prosenttia. 

Suomalaiset naiset ovat olleet maailmassa ensimmäisten joukossa saamassa äänioikeuden ja muiden pohjoismaisten kanssasisarten kanssa sukupuolten välisten tasa-arvoisuuden edeltäkävijänä. Näiden oikeuksien saavuttaminen on ollut pitkän taistelun tulosta. Tasa-arvoisuuden saralla eittämättä on vielä tehtävää ennen kuin koulutus- ja palkkatasot sekä mahdollisuudet työmarkkinoilla on jaettu samanarvoisesti.

Perhe vastaan työ

Vuosien saatossa naisten taakka perheessä on usein moninkertaistunut. Nainen käy kokopäivätyössä, hoitaa kodin ja lapset sekä yrittää siinä sivussa vielä harrastaa ja pitää itsestään huolta. Moni neuvontaani tuleva nainen valittaa, että kaikki vastuu jää hänelle eikä mies tue häntä arjessa. Istuntojen aikana asiaa pohdittaessa tulee usein ilmi, että nainen ei joko ole lainkaan pyytänyt miehen apua (”pitäisi sen jo itsekin tajuta”) tai on tehnyt sen käskien. Miehet kertovat, etteivät he osaa ajatuksia lukea tai että käskyttely tuntuu pahalta eikä motivoi yrittämään. Parit elävät yhdessä, mutta yksin.

Kuka kääntää kenen pään?

Vanha sanonta sanoo, mies on perheen pää ja nainen pään kääntäjä. Nykyään nainen on kovin usein perheen pää eikä mies välttämättä uskalla olla pään kääntäjä. Parisuhdeneuvojana huomioni kiinnittyy usein siihen tosiasiaan, että parisuhteista muodostuu valtataistelukenttiä. 

Jos pelkään jääväni vähemmälle ja siksi pidän sinnikkäästi kiinni omasta kannastani, miten voin olettaa kumppanini reagoivan tosin? En tarkoita, että minun pitää aina luopua omasta näkemyksestäni, mutta jos osoitan halua tulla vastaan, uskon, että saan kumppaniltani parempaa vastakaikua ja meidän on helpompi löytää yhteinen ratkaisu.

Onko sinun parisuhteesi arki egojen taistelua? Kuka teillä määrää kaapin paikan? Onko sinulla kokemuksia määräilystä ja sen vaikutuksesta? Entä vastaantulosta?