Suomea
puhuttelee viime aikoina kovin paljon roolijako parisuhteessa. Vielä sotien
jälkeen perheen roolit olivat melko selkeät, mies oli usein perheen elättäjä ja
nainen piti huolta kodin sekä lasten hoidosta. 50-luvusta lähtien naisten
lisääntyvä työllistyminen kodin ulkopuolella on muuttanut näitä rooleja. Jo
80-luvulla kotiäiti oli Suomessa melko tuntematon käsite, näin varsinkin
kaupunkialueilla. Toisin oli asiat Pohjoismaiden ulkopuolella. Esim. Saksassa
ja Englannissa moni nainen jäi vielä 90-luvulla kotiin hoitamaan taloutta ja
lapsia.
Vuoden
2014 tilaston mukaan suomalaisen miehen ja naisen työllisyysaste oli
prosentuaalisesti jotakuinkin sama (ikäluokka 15-64). Miesten työllisyysaste
oli tuolloin 68,7 prosenttia ja naisten työllisyysaste 67,9 prosenttia.
Suomalaiset
naiset ovat olleet maailmassa ensimmäisten joukossa saamassa äänioikeuden ja
muiden pohjoismaisten kanssasisarten kanssa sukupuolten välisten
tasa-arvoisuuden edeltäkävijänä. Näiden oikeuksien saavuttaminen on ollut
pitkän taistelun tulosta. Tasa-arvoisuuden saralla eittämättä on vielä tehtävää
ennen kuin koulutus- ja palkkatasot sekä mahdollisuudet työmarkkinoilla on
jaettu samanarvoisesti.
Perhe vastaan työ
Vuosien
saatossa naisten taakka perheessä on usein moninkertaistunut. Nainen käy
kokopäivätyössä, hoitaa kodin ja lapset sekä yrittää siinä sivussa vielä
harrastaa ja pitää itsestään huolta. Moni neuvontaani tuleva nainen valittaa,
että kaikki vastuu jää hänelle eikä mies tue häntä arjessa. Istuntojen aikana
asiaa pohdittaessa tulee usein ilmi, että nainen ei joko ole lainkaan pyytänyt
miehen apua (”pitäisi sen jo itsekin tajuta”) tai on tehnyt sen käskien. Miehet
kertovat, etteivät he osaa ajatuksia lukea tai että käskyttely tuntuu pahalta
eikä motivoi yrittämään. Parit elävät yhdessä, mutta yksin.
Kuka kääntää kenen pään?
Vanha
sanonta sanoo, mies on perheen pää ja nainen pään kääntäjä. Nykyään nainen on
kovin usein perheen pää eikä mies välttämättä uskalla olla pään kääntäjä.
Parisuhdeneuvojana huomioni kiinnittyy usein siihen tosiasiaan, että
parisuhteista muodostuu valtataistelukenttiä.
Jos
pelkään jääväni vähemmälle ja siksi pidän sinnikkäästi kiinni omasta
kannastani, miten voin olettaa kumppanini reagoivan tosin? En tarkoita, että
minun pitää aina luopua omasta näkemyksestäni, mutta jos osoitan halua tulla
vastaan, uskon, että saan kumppaniltani parempaa vastakaikua ja meidän on
helpompi löytää yhteinen ratkaisu.
Onko sinun parisuhteesi arki egojen
taistelua? Kuka teillä määrää kaapin paikan? Onko sinulla kokemuksia
määräilystä ja sen vaikutuksesta? Entä vastaantulosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti